we all look for heaven and we put our love first

Pitkästä aikaa! Vähän jäi kirjottelu koska ensin kouluhommat, sitten olikin jo häähumua ja sitten hommasin itteni kipeeks! Hyvin tehty, Ella. Nyt on "onneks" jäljellä enää maailman jäätävin yskä. Ei vituta.

Ihanan hyvälaatusia kuvia, mutta hei, kuvia kuitenkin. Mua harvemmin näkee mekossa ja hiukset oikein laitettuna (kiitoksia rakkaalle poikaystävälleni kampauksesta, pus pus ja ole hyvä tästä huomionosoituksesta <3), joten jaksan edelleen vähän hämmästellä näitä kuvia. Toisessa kuvassa siis minä ja ihanat tätini ja seuraavassa sitten kaksi paria siskoksia eli serkukset. Jotenkin naurattaa kun toisen siskosparin tunnistaa ihan täysin siskoksiksi mutta sitten ollaan mä ja mun sisko joita ei yhdistä muu kun vaalea tukka. Mutta oli ihan mahtavat häät! Mähän oon siis ollut häissä joskus alle vuoden ikäsenä sen aiemman kerran, joten muistikuvia ei oletettavastikaan ole... En oikeen tiennyt mitä olettaa, mutta jotenkin arvasin että hääparin tuntien kamalaa kärsimystä ei oo luvassa. Mun sisäinen romantikko joka haluaa naimisiin täydellisten häiden kera ja lapsia ja koiria ja tietenkin sen aviomiehenkin heräs ihan täysin tuolla, hyvin harvinainen tilanne! Rupesin vollottomaan kun isoveli astu alttarille mutta eihän se ollut vielä mitään verrattuna morsiamen pitämän puheen aiheuttamaan vesiputoukseen - osoitin vaan hysteerisesti kyynelehtimällä ja räkää ryystämällä sitä että olin niin onnellinen ja samaa mieltä kaikesta mitä veljen vaimo sanoi - ja häävalssi onnistu myös hyvin herkistämään. Ja mä ajattelin että minähän en häissä itke, perkele. Toisin kävi. Kaikki se kaikille näkyvä rakkaus sai jopa tällasen skeptisen, pessimistisen ämmän muuttamaan mieltään monista asioista, ja nyt mua hämmentää se tosiasia että tää teksti ei jotenkin tunnu yhtään mun kirjoittamalta...

Tosiaan. Jalat väsy koroissa joten illalla hipsin sitten pihalla pikku pöhnässä ilman kenkiä ja pienessä, ohuessa, selästä avoimessa mekossa. Ta-DAH, flunssa! Worth it, mutta vitutti silti. Ei käynyt mielessäkään että elokuun viimisen viikonlopun ilta ja yö vois olla jo suht. viileähkö ja nurmikko kosteaa ja siitä saattaa aiheutua jonkinnäköistä vilustumista. Tero tuntu myös tykkäävän siitä että tulin pienessä sievässä takaisin juhlistamaan meidän puolivuotispäivää siinä yöllä...

KATSOKAA HÄNTÄ. Hän on Cara, hieman yli kolmen kuukauden ikäinen amstaffilapsonen joka oli meillä viikonlopun hoidossa. Tänhän piti mennä niin että Cara tulee viemään mun pentukuumeen pois sillä pissakakkarumballa ja naskalihampaillaan. Ei. Se ei mennyt yhtään niin. Tilanne vaan paheni. Niin hellyyttävä tapaus. Vaikka koiranpentu viekin aikaa ja vaivaa ja rahaa niin ei se jotenkin vaan tunnu ongelmalta. Paitsi se rahaosuus tietenkin, mikä onkin se syy siihen miksi mulle ei ole pentua tulossa. Tietty kämppääkin ois vaikeempi löytää koiran kanssa, mutta se nyt ois kuitenkin pienempi ongelma kun raha. Joten mun pitää vaan jatkaa haaveilemista... Cara onneks tekee comebackin parin viikon päästä niin ei tarvii turhan kauaa viettää pennutonta elämää tässä välissä! Hämeenlinnaankaan ei onneksi oo pitkä matka niin sinne on mahdollisuus lähteä tota lasta moikkailemaan. Tässä tuli taas se fakta ilmi että kerran koiratyttö, aina koiratyttö. Mä en osaa kuvitella elämää ilman koiraa, Teronkin kämppä tuntu paljon enemmän kodilta kun siellä oli koira. 

Päivällä luvassa kauhukokemus, mun englannin opettaja soittaa mulle kolmen aikaan ja pitää ns. "työhaastattelun" joka sitten on viiminen osuus mun kurssista. Vihaan puhua puhelimessa. Vielä enemmän vihaan puhua puhelimessa tuntemattomille ihmisille. Mua ahdistaa koko tilanne aivan saatanasti, vaikka se onkin arviolta alle viidessä minuutissa ohi. Osaan puhua englantia hyvin, oon hyvä siinä, mutta miten mun pitäisi onnistua puhumaan englantia kun jopa suomen puhuminen puhelimessa menee jäätäväks sönköttämiseks? Ja jos mun Crazy Factory-tilaus ei tule päivällä niin voin kertoo että kiukuttaa. Oon yrittänyt tsempata itteäni sillä että hei mitä jostain puhelusta lololol, koruja tulossa, saat kakskymppiset korviin ja renkaan nenään mutta hehe sit tajusin että jos mulla on mun tyypillinen äärimmäisen kehno tuuri niin ei ne tuu. Voi itku! On kyllä taas niin first world problems-meininki.

10 päivää tatuointiaikaan enkä malta oottaaaa aaaa aaaaaa heti kun ajattelenkin koko asiaa niin perhosia mahanpohjassa! Eikä enää ees kiinnosta se tosiasia että se 150e on mun budjetista aika iso lohkasu. Mun reisistä tulee niin nätit. Tulee näyttään ihanalta kun ne leimatki sit aaltoilee siinä kun reidet hyllyy. <3

PS. Kiinnostaisko ketään ilmotella mulle jotain lemppariblogejaan? Haluisin kipeesti uutta luettavaa mut oon ihan kujalla että mistä alkaisin ees ettimään. Ois kiva!!