even hell can get comfy once you've settled in

Alotan nyt tällä kun en tiiä mitä muutakaan keksisin. Paska kuva mutta hienot tatuoinnit! Ne on kyllä ylhäältä samoilla kohdilla, jouduin vaan käänteleen ja väänteleen tota kuvaa ettei kenenkään tarvis katella mun pikkareita (enkä kyllä haluais niitä täällä esitelläkään jos nyt siihen lähdetään), parasta kannatella mun pienillä käsillä suht. painavaa runko+objektiivi-yhdistelmää ja yrittää saada vakaa kuva josta jopa näkisi jotain. Mutta siinä on ja pysyy. 30.11. jatketaan värien merkeissä enkä malta oottaa, onneks siihen ei oo oikeesti ees pitkä aika, menee todennäkösesti ihan hujauksessa. Jee! Tässä taas sit yks itsetunnon nostaja, tykkään kattoa mun jalkoja paljon enemmän nyt. Hihi. Hihihii. Nyt ne on ihan kivat jalat. Vähän löllyvät, mutta sitä se teettää kun on vähän persevä ihminen.

Musta ois aivan ihanaa jos blogin pitäminen vois olla mulle sitä mitä se on tosi monille - uusia vaatteita, sanahelinää, iloisia juttuja, paskat päivät kuitataan toteamalla että pöh. Mä oon ehkä liikaakin sitä tyyppiä joka purkaa asioita parhaiten kirjoittamalla, vaikka siinä usein käy niin että kun julkiseen blogiin kirjoitan mitä pään sisällä oikeesti liikkuu, muutakin kun niitä ilosia asioita, niin saan jäätävän morkkiksen myöhemmin että voi ei miks kerroin kaikki kelaa että haen huomioo aagh nyt äkkiä poistamaan kaikki ja happyhappyjoyjoy-meininki taas päälle. Mut ehkä mä pääsen siitä joskus eroon. Tai sitten en, oon kuitenkin aika monta blogia käynyt läpi ja jonkin verran tunnen itseäni. 

Anyway, eilen illalla oli pitkästä aikaa sellanen olo että mä tunsin yhtäkkiä olevani ihan tyhjän päällä. Ensin mulle iski yhtäkkiä suunnaton vitutus jostain, ja muutama tunti sen jälkeen saatuani äipältä periaatteessa ihan mitättömän tekstiviestin (mutta joka kuitenkin mulle oli iso asia, tai niin, no, en jaksa nyt avata tätä sen enempää) niin kaikki vaan jotenkin napsahti. Ekaa kertaa pitkään aikaan mulla oli sellanen olo että ei hitto, en mä jaksa puskea eteenpäin. Tai siis, oon oikeestaan koko tän vuoden ollut ison osan ajasta sillä asenteella että mä pääsen kaikesta paskasta yli, mä oon vahva ja saavutan kaiken mitä ikinä haluunkin, mä pystyn mihin vaan koska oon rämpinyt niin monta vuotta niin syvässä paskassa että ei tosikaan. Ja sit ihan yhtäkkiä pamahtaa se tunne mitä en enää ees muistanut, se kun tekis mieli vaan maata sängyn pohjalla ja haistattaa paskat kaikelle, todeta et ihan oikeesti, en mä jaksa enää. Vaikka ei mulla oo ollut mitenkään erityisen raskasta tänä vuonna, mulla on ihana poikaystävä ja enemmän ihania ihmisiä ympärillä kun koskaan. Kai se sit vaan on se kun on niin kyllästynyt niihin elämän tiettyihin asioihin jotka sit painaa päälle vuodesta toiseen eikä oikeestaan koskaan jätä rauhaan. Ei ainakaan ennen kun pääsen muuttamaan pois kotoa, ja sitä saa vissiin odotella vielä. Vielä tänäänkin on ollut sellanen olo et haista vittu koulu, mitä mä sillä teen, en mä kuitenkaan pääse ikinä elämässä eteenpäin, turhaan stressaan sen suorittamisesta hahahaha mitä vittua joku yhteishaku en kuitenkaan pääse parturi-kampaajakouluun koska en oo syntyny kultalusikka perseessä että voisin käydä sen yksityisenä. Tekis melkein mieli itkee ja nauraa samaan aikaan jollekin työnhaulle, miks mä edes yritän? Jotenkin en osaa ajatella yhtään mun normaalilla suhteellisen positiivisella tavalla. Kaikki on aina aikasemminkin jossain kohtaa pamahtanut tuhannen pillun päreiks, ihan varmasti nytkin käy niin, niin mitä suotta ees yrittää? Tää on ihan naurettavaa ajatella näin ja tiedän että jossain vaiheessa mä oon taas ihan et OH FUCK YEAH I'M GONNA DO IT THE WHOLE WORLD CAN SUCK MY NON-EXISTENT DICK BECAUSE I'M FUCKING AWESOME AND I'M NOT GONNA LET YOU RUIN ME mut ei tässä, sitä odotellessa. Siihen saattaa mennä pari päivää tai pari kuukautta. Elämme jännittäviä aikoja.

Voi jeesus mikä avautuminen. Mut teki kyllä ihan hyvää! Vielä joskus opin avautumaan häpeämättä sitä. Paljon coolimpaa esittää vaan että ei oo ongelmia ja jos onkin niin ne ei itketä eikä ahdista vaan ainoastaan vituttaa ja heittää kaikki vaan läpäks. Avautumisongelmaa ei toki auta se et harvaan ihmiseen voi oikeesti luottaa, joten itsesuojeluvaisto vähän huutelee et älä viitti paljastaa itestäs liikaa. Mut ehkä sekin menee joskus ohi? Oon mä päästänyt jo pari ihmistä perheen lisäks mun suuren, mahtavan suojakuoren ohi, niin ehkä lisää ihmeitä on odotettavissa. Ja nyt tulee taas sellasta tajunnanvirtaa ettei mitään rajaa.

Kunhan selviäisin tästä loppukuusta ja saisin aikaseks muutakin kun GTA:n pelaamista ja suht. merkityksetöntä bloggaamista niin aion palkita itseni pienellä humalalla ja toivottavasti myös tanssahtelulla JA BMTH:n keikkalipulla (VIHDOIN). Plus ootan niin innolla että porukat lähtee ens kuun loppupuolella (taas) Espanjaan. Yritän unohtaa sen tosiseikan että raha-asioiden priorisoinnissa menee taas joku aika pahasti vituiks ja olla onnellinen siitä että me saadaan olla Teron ja koirien kanssa täällä se pari viikkoa rauhassa. Pelailla ja lenkkeillä ja olla vaan, munkaan ei tarvii ahdistua siitä että vietän aikaa kotona. Parasta.

you want me down on earth, but I am up in space

Home sweet Tampere! Tai en tiiä siitä sweetistä mut kotona kuitenkin, jeejee. Mennyt aika aika noileesti sen jälkeen kun palailtiin, torstaina kävästiin parhaan kaverini Nooran ja hänen tyttöystävänsä kanssa Palomarissa viihdevisassa (nyyh, ei voitettu) ja perjantai ja lauantai meni sit juhliessa muiden tovereiden kanssa. Perjantaina kävin kans rei'ittämässä nenäni ja oon kyllä ihan rakastunut tohon lävistykseen ja omaan naamaanikin pitkästä aikaa vähän enemmän, kiitos ton pienen korun! 

Nautin siitä miten annan rakkautta Hennalle ja kuinka häkellyttävän kaunis Noora on. Omppu pärisee.

Oli kyllä ehkä huonoin mahdollinen päivä pistää tytöt räpsimään musta kuvia, tummat silmänaluset loisti kilometrin päähän ja asiaa ei auttanut se että seppeä naamaan tungettaessa kyyneleet valu silmistä niin että mun meikit vähän kärsi enkä saanut ongelmaa sitten kunnolla fiksattua... Mutta samapa tuo, se on se karu totuus vaan! Mun on pakko tähän väliin hehkuttaa sitä miten oon koko ajan vaan lähempänä sitä mun kauneusihannetta. Oon aina ihaillut tatuoituja, lävistettyjä naisia - suljetaan tästä kuvauksesta nyt pois ne naiset joilta löytyy tramp stamp+kulmakoru-yhdistelmä. Kuulostaapa karulta mutta kuitenkin. Venytetyt korvat, persoonallinen ulkonäkö, näyttävät leimat. Vaalea tai punanen pitkä tukka. Oon aina saanut kuulla olevani pojan näkönen, ruma, outo naamasta, and the list goes on. Oon kuitenkin pikku hiljaa alkanut hyväksyä omaa ulkonäköäni enemmän ja enemmän, ja nykyään niitä huono naama-päiviä on yhä vaan harvemmin. Oon saanut kuulla siitä miten tatuoinnit on rumia, miten on tyhmää ottaa näin nuorena tatuointeja, miten mun huulikorun arpi näyttää aikanaan tosi rumalta, samoin kun tatuoinnit. Mun mielestä on jännä miten jotkut ihmiset tuntuu olettavan että pyrin ulkonäölläni miellyttämään muita. Tästä viimeks eilen tuli äidin kanssa puhe kun hän totes että ei pidä mun septumia juuri minään - ei tosin ihan noilla sanoilla - ja tuumasin siihen sitten että no, en yritä miellyttää ketään ulkonäölläni. Oon joskus siihen sortunut kun yritin koulukiusattuna sopeutua joukkoon etten kiinnittäis huomiota. En sorru enää. Multa puuttuu enää vaan valmis hiha, ehkä toinenkin, chestpiece, reisitatuoinnit (tää on tosin jo hoidossa) ja pitkät hiukset. Ja ehkä isommat korvareiät. Ehkä siihen mennessä kun oon ton kaiken saanut toteutettua niin lista kasvaa, mutta mitä sitten. Koko elämä aikaa ja mä haluan vaan olla tyytyväinen tai enemmänkin oikeasti onnellinen omassa kehossani. Ja sitä mä oikeestaan aion ollakin. 

Henkevän tekstin jatkoksi tästä kaunis kuva. Rakas poikaystäväni hoitamassa hevostaan Palomarin terassilla. <3

Meistä kahesta on ihan hirveen vähän normaaleja yhteiskuvia, oikeestaan tää taitaa olla toinen tai kolmas laatuaan about puolen vuoden ajalta... Kummasti se menee aina siihen että molemmat vääntää kaksoisleukaa, silmiä kieroon tai jotain muuta ilmettä. Mutta kerrankin näin, joskin ton paremmannäkösen osapuolen naama sais näkyä vähän paremminkin.

Perjantai ja lauantai vietettiin tosiaan Lounge 23:ssa ja illoista jäi vähän ristiriitaset tunteet mutta osan ajasta oli kyllä ihan tosi kivaakin! Jeejee. Loungesta tuli mun toinen lempparipaikka nyt, mielettömän kivaa henkilökuntaa eikä mitenkään kalliskaan paikka ja tosi viihtyisä ilmapiiri, jee! Klubi on melkeenpä se toinen lempparipaikka joskin vaan keskiviikkosin ja torstaisin kun siellä ei tarvii maksaa itteensä kipeeks siitä että saa nautiskella juomista. 

Lisäsin ton BB-Jouko-kuvan Facebookiin ja sain lähestulkoon heti rakkaalta isoveljeltä kysymyksen "Miks?". Ennen kun kukaan kysyy uudelleen niin mä en todellakaan tiedä. Äite kysyi samaa ja vastasin että mulla ei oo mitään selitystä, niin sain synninpäästön koska "no, pikku hönössä tommosia sattuu". Indeed. Vieressä ihana Tiia vissiin tekee jotain taikoja ja aiheutti sit meille taianomaisen illan.  Melkein ainakin.

Nyt mun pitäs ehkä yrittää saada oikeestikin jotain aikaseks, mutta on vaan niin helvetin väsynyt olo että tuntuu etten millään jaksais. Houkuttelis käpertyä koiran viereen sänkyyn kuunteleen sateen ropinaa ja ehkä tuijotella jotain turhanpäivästä ohjelmaa telkkarista ja sit vahingossa nukahtaa siihen. En vaan oikeen tiiä viittiskö niinkään tehdä, helposti tulee paska fiilis koska omatunto soimaa että Ella hei, sun pitäs oikeesti saada asioita tehtyä, ei nukahtaa "vahingossa".

Loppuun vielä Hennalta rakkaita terveisiä: